Paasausta

Hyvin vaikea kirjoittaa, kommentoida, puhua ihmisten kanssa, pitää yhteyttä. Masennus on mennyt entistä pahemmaksi, ja epäilen että osittain siksi etten uskalla mennä vaa'alle. Kuulostaa hullulta, tiedän, mutta en vain uskalla. Minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä se saattaisi näyttää, ja eri numerot saisivat aikaan erilaista tuhoa. Jos se näyttää yli 56.5, menen mässäämään suruuni. Jos se näyttää yli 60.0, lukitsen itseni sisään kunnes kuivun kokoon. Jos se näyttää alle 56.5, menen syömään vähän jotain. Mutta jos se näyttää alle 55, mietin "no eihän tuo nyt niin paha ole" ja menen mässäämään. Kultaista keskitietä ei tunnu olevan olemassakaan!

Olen nyt parin viikon aikana porsastellut ihan hulluna. Sipsejä meni vaikka 2 pussia päivässä, sitten pannukakkuja, karkkia, mitä tahansa. En ole siivonnut huonettani aikoihin, kukkani ovat kuihtuneet, ja hädin tuskin jaksan huolehtia rotistani. En tee mitään päivisin, yhtään mitään. Vihaan ulkomuotoani niin paljon että en mene ulos. Poltan vain tupakkaa ikkunassani aamuöisin ja sitten makaan sängyssä lukien jotain, tai olen koneella ja pelaan jotain enemmän tai vähemmän aivottomia pelejä.

Tuntuu siltä, kuin olisin päästänyt itseni irti remmistä, ja nyt en pysty palaamaan siihen. Vihaan tätä, haluan tietää paljon painan, haluan laihtua lisää. Haluan olla syömättä. Inhotan itseäni siihen pisteeseen että alan yökkiä kun muistan millainen olen, tai näen itseni peilissä. En kestä sitä, miten kontrolliton olen. Minua on liikaa. Haluan sen kaiken pois, en kestä olemisen painoa. Vihaan ruokaa ja sitä miten vain tungen sitä karmivaan suuhuni vaikka kuinka kerronkin itselleni että minä vihaan sitä. En tiedä. /angst

Tätini oli käymässä parin päivän ajan, ja sinä aikana kävin ehkä kahdesti huoneeni ulkopuolella. En vaihtanut vaatteitani kertakaan. En pystynyt nukkumaan, koska en tunne häntä kovin hyvin. Pelkäsin, että joku tulisi huoneeseeni. Haluan olla rauhassa. Joskus toivon että katoaisin jonkinlaiseen toiseen todellisuuteen missä olisin ihan yksin. Ei tarvitsisi panikoida katseista, pelätä sanoja. Saisi olla ihan minkä näköinen vain eikä kukaan tuomitsisi.

Tunnen oloni jotenkin likaiseksi. Saastaksi jota on vain tungettu ihmisen nahkoihin. Itseviha kuohahtelee oudosti. Välillä sitä ei huomaakaan, välillä pitelen kiinni jaloistani etten kävele katolle ja paiskaa itseäni maahan. Olen aivan varma että olen jonkun toisen ihmisen kehossa. Tämä ei voi olla minä, tämä ei tunnu minulta. En halua olla tällainen, haluan olla jotain ihan muuta. En tiedä haluanko edes olla ihminen. Olen sairas, inhottava. Vien tilaa, rahaa, ruokaa, ilmaa. Ja miksi, siksikö että voin vain murjottaa täällä ja kellua loputtomassa inhossa kaikkea kohtaan? Olen ihan vainoharhainen ja unohdan asioita joita kukaan normaali ihminen ei unohtaisi. Jaa, kukas sinä olitkaan? Ai, me ollaan kihloissa? Jaa, niinpäs me taidettiin olla, sori.

En kestä. En jaksa. En enää halua apua. Haluan olla yksin. Parantuminen on liian raskasta, en kykene siihen.

Haluan olla täydellinen tai en mitään.

Mutta mikään ei ole täydellistä?

Kissani kuoli tänään. Kissani, joka on ollut kanssani neljännestä syntymäpäivästäni lähtien. Se oli iso osa perhettäni, eikä sitä oikein kissaksikaan voi sanoa - se oli niin inhimillinen, ja ymmärsi puhetta aivan uskomattoman hyvin.
Parin viime päivän aikana se meni todella sairaaksi. Jopa sen ääni oli jotenkin tuskainen ja väsynyt kun se kehräsi. Sillä oli pahasti levinnyt rintasyöpä. Olisi ollut rääkkäystä pitää se elossa.

En ole vielä täysin sisäistänyt sitä, että kissani on poissa.
Luulin, että se tulisi takaisin vielä edes kerran.

Nukuin vielä 2 tuntia lisää. Herättyäni tunsin itseni jättiläismäiseksi, mutta samalla todella pieneksi. Näen sen, että en ole enää lihava. Joka on todella outoa, olen lähes aina nähnyt itseni lihavana. Nyt olen mielestäni aika normaali. Mutta kun se ei riitä. Ei todellakaan.

Söin keksejä ja palan pannukakkua. En halunnut tietää kaloreita, enkä jostain syystä tuntenut itseäni kauheaksi ahmatiksikaan. Osasin lopettaa kun halusin, joka on aivan uskomattoman suuri edistysaskel minulle.

Hiukan hirvittää että jotenkin painoni nousee noista muutamista kekseistä ja pannarista. Mutta vain hiukan.

Nukuin 19 tuntia, ja sitten äiti herätti enkä pystynyt nukkumaan enempää. Tietenkin sitten kun sanoin etten ole voinut nukkua pitkään aikaan kunnolla ja pitäisin siitä, että saisin nukkua rauhassa, hän suuttui ja sanoi erittäin syyttävästi että "olisihan se ihan kiva jos mun syntymäpäivänä joku muukin kuin minä olisi pystyssä".
Ahaa. Eilen kun muutama sukulainen tuli käymään minä olin siellä mukana yli 5 tuntia, rättiväsyneenä ja kuumeisena. Teki mieli sanoa, että "olisi ollut kiva jos mun syntymäpäiviä olisi juhlittu enemmän kuin 5 minuuttia".
Nyt suututtaa ja itkettää. Mutta minkäs teet, lapsellinen kun olen.

Laskin, että kuluneen 72 tunnin sisään olen nukkunut 6 tuntia. En voi olla 100% varma, mutta luulen että olen ainakin melkein oikeassa.
Mikä ihmeellisintä, minua ei vieläkään nukuta. Olen ylipirteä. Hiukan huolestuttaa se, että rintaani pistelee aika häijysti. Jostain muistan lukeneeni että joku ihminen joka oli valvonut liian pitkään kuoli, koska sen sydän petti. En tiedä onko se vain urbaani legenda vai kävikö näin ihan oikeasti, mutta kyllä se vähän silti pelottaa.
Haluaisin nukkua seuraavat 30 tuntia. Tein näin ehkä viikko sitten, heräten aina 6 tunnin unien jälkeen ehkä kymmeneksi minuutiksi, ja sitten painuvani takaisin nukkumaan.

Yksi mieheni parhaista ja vanhimmista ystävistä lähtee huomenna työharjoitteluun ulkomaille vuodeksi. Ja mitäs hän meinasikaan? Jäädä kotiin kuuntelemaan minun narinaani! Ei helvetti. Jotain rajaa. Patistin sen menemään elokuviin, ja ilahduin kun huomasin kuinka paljon tämä miestä ilahdutti. Etenkin, kun oli hiukkasen kinaa aiemmin. Nyt tosin osattiin molemmat vain puida asia rauhassa läpi eikä kummallekaan jäänyt paha mieli. Palasimme myös rituaalimaiseen kymmenen minuuttia kestävään hyvästelyyn, jota emme ole lähiaikoine tehneet. Kumpikin kun haluaa olla se viimeinen, joka sanoo "I love you". Höperöä, höperöä, höperöä. Mutta tällaiset pikku leperetelyt taitavat olla yksi niistä vähistä asioista, jotka pitävät minut vielä joten kuten kiinni elämässä.

Nyt testaamaan uusia unilääkkeitä, tämä nukkumattomuus on jo naurettavaa.

Lisäys

Taidan olla ihan sekaisin. Olenko ollut masentunut 4 vai 5 vuotta? Mikä vuosi nyt on? Mikä viikonpäivä? Nukuinko eilen? Nukuinko toissapäivänä? Milloin söinkään viimeksi? Tällaiset kysymykset hypähtelevät mieleeni, ja hetkeksi saatan unohtaa esim. sukunimeni. En tiedä pitäisikö huolestua ja jos pitäisikin, en oikein osaa kuin olla hiukan huvittunut. Onhan tätä persoonan jakaumaa yms. ollut nyt jonkin aikaa, oireilua kait jo yli vuoden. Mutta koskaan ei ole tuntunut siltä kuin mieleni olisi pakattu liian tiukkaan pääni sisällä toisen mielen viedessä tilaa. En oikein koe sitä toista itsekseni ollenkaan. Terve järki (jos sitä tältä tytöltä enää löytyy) sanoo että haloo, sinä olet sinä vaikka miten käyttäytyisit, se toinen on vain sairaus.

Sairaus?

Ei...en näe sitä sairautena. Tavallaan se lievittää yksinäisyyttäni kun lähes jatkuvasti se toinen puhua pulisee pään sisällä.
Yksinäinen dialogini minun ja ruokavammamörköni kanssa on nyt saanut reippaasti maustetta.
Ja hukkuva hullu kun olen, takerrun jokaiseen pieneenkin olkenkorteen mikä saattaisi edes hetken pitää minut pinnan yllä. Oikeastaan nautin siitä, että voin keskustella jonkun kanssa milloin ikinä siltä tuntuu.

Voi että. Kuulostan varmasti niin hullulta.
Häpeän itseäni, mutta missäpä muuallakaan tätä kaikkea purkaisi?

Elämä osui mieleeni, ja se upposi pulputen tummiin vesiin.

Kylläpäs sitä ihminen osaakin olla saamaton ollessaan masentunut ja ongelmainen. Olen monta kertaa meinannut kirjoittaa tänne, mutta en vain saanut aikaiseksi. En edes yhtä sanaa.

Noh, mikä on muuttunut? Lääkärini mukaan olen "jo askeleen vakavaa masennusta syvemmällä", ja niin, minulle on kehittynyt täysin tietoinen ja varsin persoonallinen toinen persoona. Kuulostaa varmaan täyspöpiltä, ja niinhän se kai onkin. Huolestun, sillä muistan vain palasia siitä kun olen se toinen, ja se toinen on niin kovin erilainen. Toisaalta edustamme (voi että kuulostaa kahjolta puhua 'itsestään' monikossa) minun kahta puoltani. Minä masentunut, hiljainen, hiljalleen todella lapsen omaiseksi taantunut, sairas, toivonsa menettänyt. Se toinen taas äänekäs, kiivas, vihainen, suorastaan raa'an suorapuheinen ja ajoittain ihan vain pistävän ilkeä. Mielipiteemme ovat enimmäkseen toistensa täydellisiä vastakohtia.

Vain mieheni on tietänyt tästä, ja nyt sinä kuka tätä ikinä luetkaan. Tosin on sanottava, että hän on aivan liian hyvä minulle. Ymmärtää, tutkii asiaa, kuuntelee, yrittää auttaa, ja silti jaksaa myös houkutella minua nauramaan ja hymyilemään. Matkamme on ollut kuoppainen, mutta voi jumalauta kuinka hän on kaiken sen ja enemmänkin arvoinen.

Mitäs muuta. Lihoin 60-kiloiseksi hänen ollessaan täällä, koskapa en vain voinut kohdata niitä silmiä surullisena siitä, että olen liian neuroottinen syömisestäni ja yritän maanisesti laihtua. Kun hän sitten lähti, kaikki palasi entistä pahempana. Nyt olen onnistunut tiputtamaan painoni noin 55 kiloon, en ole uskaltanut punnita itseäni parina viime päivänä.

Että näin. Lihavampi, hullumpi, masentuneempi, saamattomampi, toivottovampi, yksinäisempi, syrjäänvetäytyväisempi. Ta-daa?

Se viimeinen tuuppaus tähän masennukseni "kehittymiseen" oli se, että vanhempieni lisäksi vain mieheni muisti syntymäpäiväni. Kyllä, kuulostaa naurettavalta, eikö kuulostakin? Aamulla olin melkein ei-ihan-surullinen, sain ihanat öljyvärit ja hyvää paperia vanhemmiltani, ja paljon ihania asioita mieheltäni. Melkein hymyilin. Sitten siinä kännykän vieressä koko päivän istuttuani en vain enää kestänyt sitä, miten 'kaikki ovat minut hylänneet'. No onko ihmekään, kun en päästä ketään lähelle ja ne harvat läheiset ihmiset tönin pois? Mutta silti. Tuo taisi olla elämäni yksinäisin päivä. Kellon vierähdettyä seuraavan päivän puolelle yksinkertaisesti repesin.

Lapsellista, säälittävää.



LISÄYS:
Tajusin juuri, että kohta tulee täyteen 4 vuotta masennusta ja 1 vuosi tätä ruokavammailua. Annan ruokavammamörölle syntymäpäivälahjan olemalla tiukempi.

PS:
Ruokavammamörkö kuulostaa paremmalta ja osuvammalta nimeltä korvaani kuin Ana tai Mia. Ehkä olen omituinen, mutta nuo kaksi pikkuriikkistä nimeä ovat alkaneet ärsyttämään pikkuhiljaa.