Lyhyesti

erittäin sairaana.

ahminut.

kuudes paniikkikohtaus loppui äsken.

paha paha paha olla.

masentaa.

synkkiä ajatuksia.

mikään ei tunnu menevän oikein enää.

yksin kaikkien keskellä.

yksin omasta syystä.

miksi ne eivät näe että mitä kauemmas työnnän heitä sitä enemmän tarvitsen heitä?

eivätkö ne voi ymmärtää että minä olen liian väsynyt selittämään....

Ahdistaa.

---12:30---
.
Tänään pystyin syömään sen 400 kaloria, jugurttina tosin. Ja hui! Paino oli tippunut lukemiin 53.6! Olisin voinut tanssia.
Viime yö oli outo. Heräsin kesken unieni siihen että sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Mietin väsyneenä "no nyt mä kuolen", ja nukahdin taas. Sitten näin outoa unta, jossa me kaikki laihduttajat ja syömishäiriöiset bloggaajat pidettiin miitti. :D Se oli aika huvittava uni.
Nyt tosin hermostuttaa hiukan. Ehdinköhän karistaa vielä 1.6 kiloa ennenkuin menen Hollantiin? Entäs 3.6 kiloa? Kyllä se kai onnistuu jos jatkan samaan malliin, mutta ahmimaan repsahtamisen mahdollisuus suoraan sanoen hirvittää...
Jotenkin kuvittelen, että heti kun ahmin painoni ampaisee 60-70 kilon paikkeille.
Olen niin turhamainen, että näen painajaisia lihomisesta ja syömisestä. Pelkään lihomista kuollakseni.
Tänään taas tapaamaan Miraa. Toivottavasti ei mennä kahvilaan.
.
Mietinpä tässä. Miksi oikein teen tätä itselleni? No tietysti haluan olla kaunis. Mutta eihän noin höperö toive voi tällaista aiheuttaa? Tänään puntarille hypätessäni tunsin taas sen euforisen onnistumisen tunteen. Ahh, lovely. Ja ehkä jokin osa aivoistani vielä kuvittelee, että olen kontrollissa. Ja, kaiken lisäksi, hykertelin tyytyväisyydestä miettiessäni miten pikkuhiljaa vaihdan bulimisen käyttäytymisen anorektiseen. Hur hur hur, olen kohta anorektikko. Outoa & sairasta. Ja onhan tässä vielä painoa pudotettavana, ja paljon paljon aikaa repsahtaa taas bulimiseksi.

---15:46---

.

No, ei ollutkaan angiina (luultavasti), vaan ilmeisesti joku virus. En voi tehdä muuta kuin tankata itseäni ibumaxilla ja odotella että se loppuisi. Nukuin kuin tukki pitkän sairaalakeikan jälkeen, ääneni on pelkkää kähinää, ei tee edes mieli yrittää syödä koska pelkään että se pahentaisi kipua. Mitäs muuta...joo, paino oli laskenut hiukkasen, vaikka olinkin syönyt vähän liikaa eilen. Tuli ihan kiva olo. :)

.

.

---16:59---

.

Juttelin nettikaverini (öh, olkoon salanimeltään vaikka Bear) kanssa koulusta. Hän oli iloinen siitä, että pääsin sisään, ja mietti juuri että se että pääsen ulos kotoa kouluun muiden ihmisten seuraan varmasti auttaa pahaan olooni. Noh, sitten sanoin että mitä jos minua kiusataan (ja todellakin pelkään tätä, vaikka se ehkä höperöä onkin), ja Bear sitten nauroi varmaan viisi täyttä minuuttia putkeen. Ilmeisesti 'olen sen oloinen, että minua ei kannata ärsyttää'. No voi kiitos!

Sain myös tänään kuulla, että eräs kaverini ala-asteelta on tulossa samaan kouluun, mutta eri linjalle. Olisi ihan kiva nähdä häntäkin, kuulla mitä hänelle kuuluu jne.

Sairaus on nyt hiukan pahentunut, vaikea hengittää kun pelkkä ilmakin tuntuu raapivalta. Meneepähän ruokahimot ohi.

.

.

---23:50---

.

Nyt jostain syystä syömättömyys tuntuu menevän helpommin kuin minkään syöminen. Suorastaan nautin tästä nälästä, joka on outoa, koska yleensä kuolaan milloin minkäkin ruuan perään. Onneksi pääsin pois juustopasta-addiktiostani. Se oli aika kamalaa, ja juuri nyt mokoma ruoka ällöttää. Tämä saattaa tietty johtua siitä että olen kipeänä, mutta melkein toivon että tämä jatkuisi pidempäänkin...ihan vaikka koko loppu elämän jos voisi, kiitos.

Olisi mahtavaa, että ei olisi mitään himoja mitään ruokaa kohti. Sitten vain söisi sen, minkä tarvitsisi, ja pysyisi laihana. Eikä heti kun pääsee tavoitteeseen alkaisi ahmia, ahmia, ja ahmia.

Tosin, näinpä epäilen käyvän. Inhottaisi mennä kouluun lihavana. Muutenkin on jo itsetunto niin alhainen. Haluaisin kerrankin olla laiha ja kaunis. En "hyi, tuolla se läski taas tankkaa naamaansa, eiks se osaa lopettaa?!" tai "hei haloo, kato sun mahaa, jos olisin sä niin lakkaisin syömästä!"....

Haaveilen siitä, että olisin ihan skeletaalinen ja näkisin jonkun noista idiooteista. "Noh, nyt lakkasin syömästä, kelpaanko nyt?" ... vaikka tuskinpa se niitä hetkauttaisi yhtään. Mutta saahan sitä haaveilla omassa sairaassa pikku mielessään.

---15:24---

.

Ahhh kunnon unet! Alistuin tosin taas ottamaan lääkkeitäni, mutta näköjään todellakin tarvitsen niitä. Muutenkin suht. OK olo tänään. Saa nähdä miten pitkään se kestää. Menen nyt syömään jotain aamiaisen tapaista. Toivottavasti ei johda ahmintaan!

.

.

---15:59---

.

Hyvä tuuleni romuttui hetkessä. Söin vähän liikaa, mutta se ei ole pahin ongelma. Pahin ongelma on, että kurkkuuni sattuu jatkuvasti, ja kipu leviää korviin asti jos nielaisen. Ihan kuin joku olisi viiltänyt sen auki. Hyvä puoli tässä on se, että nyt en ainakaan mene ahmimaan lisää. Huono puoli on se, että se SATTUU IHAN PIRUSTI. Äh. Jopa jugurtin nieleminen sattui. Vali vali vali. Pitäisi kait mennä näyttämään sitä lääkärille. Tai...hmm. Tämähän voisi olla oiva apu pitämään minut kaukana mistään nieltävästä... Voi että. Sairas tapa ajatella.

Tämä voisi johtua oksentelusta tai tupakoinnista tai niistä tosi ärhäkän kirpeistä rypäleistä jotka juuri söin, tai ehkä siitä että lääkkeeni kuivattavat suuni aina pahasti. Mutta. Sairastan angiinaa noin kerran/kaksi vuodessa. Jotenkin epäilen, että tämä on sen tekosia.

.

.

---21:36---

.

Nyt vasta jotenkin alkoi ahdistaa tuo ruokailu. Olisin halunnut (tai ehkä se olisi halunnut?) jatkaa syömättömyyttä, mutta tiedän etten kovin pitkälle selviä täysin syömättä, vaikka en paljoa liiku. Mutta mutta. Ahdistus. Eikä ole Alproxejakaan enää - vaikka eivät ne paljoa auttaneet. Painankohan enemmän huomenna? Paljonkohan enemmän? Miksi piti mennä syömään?

Hohhoi. Onpas maalliset ongelmat.

Mutta vaikka kuinka sanoisin noin itselleni, en usko sitä 100%.

Tänään tunsin itseni aika nätiksi.

Sitten sekin tunne romahti.

Tänään taitaa olla masispäivä.

Ja äyh, olo on tosi täysi yhä.

---2:46---

.

En saa unta. Päätin lopettaa lääkkeideni ottamisen, koska ne rajoittavat elämääni. Tyhmä päätös? No totta kai. Olen niin hermona, että tärisen. Olen täysin valveilla, vaikka kaksi tuntia sitten olinkin nuukahtamaisillani. Tyhjyydessä mietin laihdutussuunnitelmaani. Mitäs jos söisinkin 400 kaloria vain joka toinen päivä, ja muuten olisin vesikuurilla. Joo, hyvä idea. No eikä ole. No on on! No ei perkele ole. Usko nyt! Kyllä sä siihen pystyt! No...olkoon sitten, ei jaksa kinata.

.

Joskus toivon, että olisin sinut itseni kanssa ihan tällaisena. Normaalina pulliaisena. Sitten muistan, että sana "normaali" ei ihan sovi minun otsaani. Masennun. Ehkä haluaisin olla normaali, elää normaalia tylsää elämää, tuntea normaaleja tylsiä tunteita, olla normaalissa tylsässä työssä, jne. Ja toisaalta haluan olla erilainen, erikoinen, ainutlaatuinen, muistiin painuva, jne, jne, jne. Joskus pukeudun "oudosti" ihan vain siksi, että normaalius pännii. Joskus taas yritän parhaani mukaan sulautua massaan, muuttua näkymättömän normaaliksi. En jaksa kumpaakaan, ja vetäydyn omiin oloihini ihmisten tuomitsevien ja punnitsevien katseiden alta. Kato nyt tuotakin, ihan oudot hiukset, ja mitkä vaatteet! Siis voi jumala kun on näitä friikkejä. / Taas tollanen tusinablondi, ihan varmasti on joku kauhee pissis. Eikä siis, että kukaan olisi näin ikinä edes sanonut. Olen vain vainoharhainen. Luultavasti kukaan muu ei paskaakaan välitä siitä, millainen olen. MUTTA. Kun menen ulos, epäilys iskee. Ja sitten aivot alkavat taas käymään ylikierroksilla:

.

Miksi tuo tuijottaa?

Onkohan meikit levinneet?

Ei helvetti lakkaa tuijottamasta!
Ahdistun, lopeta!

Varmaan ihmettelee, minkä kiven alta ryömin.

Ei helvetti.

Menen muualle istumaan.

.
...jne. Olisipa keino sulkea aivot hetkeksi. Olla sellaisessa zombie-tilassa. Olla välittämättä yhtään mistään tai kenestäkään, laahustaa vain eteenpäin. Tai olla iloinen, ajatella positiivisesti, olla itsevarma. Rakastaa itseään sellaisenaan, uniikkina ihmisenä. Ajatella "no, ehkä en ole ihan niin kauhea".

Mutta ei. Tällaisena en kykene siihen. Ehkä sitten. Ehkä laihempana. Itseään on niin jumalattoman helppo huijata.

.

...Mitähän nyt tekisi. Ruokin rotat ja rapsuttelin niiden masuja. Kello on 3:22. Lähtisin ulos ellen pelkäisi tätä öistä kaupungin sopukkaa. Vaikka no, minä se varmaan olisin suurin liikkeellä oleva kahjo. Rotat piipittävät. Panica on tehnyt itselleen riippukeinun repimällä pyyhkeen nurkan häkkiin, huomaan. On tylsää. Väsyttää, mutta ei väsytä. ÄH. Olisipa jotain tekemistä. Aioin alkaa kirjoittamaan uutta tarinaa ja tehdä uuden rinnakkais-blogin, jossa sitten "julkaisisin" tätä tarinaa. Mutta kun ei onnistu, kaikki luovuus on kauhottu ulos päästäni tänään. Plääh.

.
.
---14:23---

.

Jess. Puolen tunnin unet! Loistavaa. Tämä vaikuttaa uhkaavasti saman tasoiselta ongelmalta kuin puolitoista vuotta sitten. Silloin päädyin tuohon aiemmin kaipailemaani zombie-tilaan, ihan itsestään vielä. Eli, ehkä ei pitäisi valittaa? Olin silloin tosin jatkuvassa hiprakantapaisessa tilassa, kiitos ah-niin-ihanan unettomuuteni.

Tänään ajattelin pitää nolla-päivän, koska eilen otin ja repsahdin. Sitten taas huomenna 400 kaloria. Olettaen siis, että selviän tämän päivän läpi. Luulen, että olen liian väsynyt raahautuakseni nuo 10 metriä keittiöön.

Ihmeellistä, miten numerot voivat kontrolloida elämää.

Koska MINÄ en kontrolloi niitä enää.

En pitkään aikaan ole.

Sentään tästä viitsin olla rehellinen itselleni.

.

.

---20:51---

.

Jaksoinpa sittenkin käydä ulkona, ihan shoppailemassa. Tein myös päivän hyvän työn - pitelin sateenvarjottomalle mummelille hetken sateenvarjoani kunnes hän pääsi katoksen alle suojaan kaatosateelta. Tuli kiva olo.

Noh, haaskasin sitten loput rahani alennusmyynteihin. Ostin ison topin, joka käy mekosta. Ja rotille ihan kunnon riippukeinun, ettei niiden tarvitse rakennella sellaisia itse (Semmi - ne on ihan innoissaan siitä, kiitos vinkistä :D). Olisin voinut sellaisen kai itsekin tehdä, mutta vainoharhaisuus iski. "No ihan varmasti repeää jos sen itse teet, ja sitten niihin pikku otuksiin sattuu!" Joten eläinkaupastapa moinen löytyi.

Nyt on ihan kiva olo vaikka törkeästi väsyttääkin. Päivä humpsahti ohi mukavan nopeasti, kerrankin.

.

Muuten! Otin TOSI ison edistysaskeleen tänään! Tekstasin nimittäin Miralle, että huvittaisiko tavata pian taas. Ihan itse! Kerrankin en vain jäänyt surullisena odottamaan, että muut ottavat yhteyttä. Ja, parasta kaikesta, tapaan häntä taas ensi viikolla. Olen nyt ihan hirmu iloinen, ja melkeinpä ylpeä itsestäni!

---12:28---

*

Hermostuttaa. Menen tapaamaan 'Miraa' kohta. Tulee varmaan olemaan ihan kivaa, mutta päässäni pyörii jatkuvasti se, olenko tarpeeksi laiha menemään ulos. Suorastaan anelen häiriötäni päästämään minut ulos.

*

"Ei sillä ole mitään väliä miltä mä näytän hänen seurassaan."

Hän on paljon sinua laihempi. Häpeäisit itseäsi! Jää sisään, ettei sinun tarvitse mennä nolaamaan itseäsi läskiesi takia!

"Mutta kun mä haluaisin tavata harvoja kavereitani--"

Peru! Peru! Jää sisään häpeämään! PERU!

*

...jne. Päänsisäisiä konflikteja riittäisi vaikka muille jakaa. En kuitenkaan peru. Tahdon tavata 'Miraa'. Vaiennan häiriön ja menen meikkaamaan, valitsen mustat vaatteet että näytän hoikemmalta, mietin mitä teen jos hän haluaa mennä syömään.

*

Ja muuten. Päätin lisäillä muitakin kuvia, joista pidän. En pelkkiä luurankoja.

*

*

---17:40---

*

Oli kivaa. Uskaltauduin juomaan jääteen jonka kaloreista minulla ei ole hajuakaan. Söin myös 80-kalorisen mehujään. Vähän harmittaa kun nyt selvisin pari päivää syömättä. Mutta eipä hätiä, oli kiva vain nauraa ja jutella ja unohtaa tämä häiriö edes hetkeksi. Vieläkään ei ahdista. On ihanaa, kun on ystävä jonka kanssa voi nauraa, jonka kanssa voi unohtaa kaiken. Edes yksi ystävä, joka aina silloin tällöin särkee yksinäisyyteni ja korvaa sen ilolla. Jota näkee ihan naamatusten, eikä vain mesen keskustelu-ikkunan kautta. Teksti on jotenkin niin kylmää. Sanat ja nauru ovat lämpimiä.

*

Mietin jatkuvasti, saankohan lisää kavereita sitten koulussa. Suurin osa tulee olemaan 2-3 vuotta nuorempia, joten pelkään etten sovi joukkoon. Osaan haudata ujouteni tosin, joten toivon että saan lisää kavereita. Oikeita ihmisiä, ei ihmisiä jotka vain istuvat kirjoitettujen sanojen takana. En tosin vähättele nettikavereitanikaan (tai no, sitä yhtä jonka kanssa yhä juttelen), koska he ovat saavutettavissa silloinkin kun olen liian masentunut tai itkuinen mennäkseni ulos.

*

Vähän pelottaa.

Elämäni on muuttumassa.

Tai no, päivieni sisältö ja tulevaisuuteni ovat muuttumassa.

Homma on taas hanskassa. Tai ainakin melkein.

En ehkä sittenkään ole tuomittu istumaan täällä elämäni loppuun asti.

En ehkä sittenkään ole tuomittu työttömyyteen ja yksinäisyyteen.

Samalla kaikki tämä tuntuu helpottavalta, mutta myös niin pirun pelottavalta.

Olen ehkä höperö, sillä pelkään että ne 15-v teinit alkavat kiusaamaan minua. :D Hahah. Huvittava ajatus. Onneksi elämä on kovettanut minua niin paljon, että en enää vain istuisi solvausten paskaisessa sateessa. En enää epäröisi antaa samalla mitalla takaisin, kuten silloin joskus nuorempana.

Toinen ajatus.

Mitä jos olen pelottava? Ja sitten kaikki pysyvät poissa. Mitäs sitten?

Ähh. Ei pitäisi muhia näitä asioita liikaa.

*

*

---22:19---

*

Hohhoi. Tuli tungettua 1500 kalorin edestä jäätelöä naamaani.

En jaksa juuri nyt angstata asiasta. En jaksa oksentaakaan. Olkoon, mikäs kiire minulla nyt olisikaan, kun lähtö miehen luo viivästyi? Otetaan laihdutus rauhassa. Kaloriraja olkoot 400/päivä. Tiedän pystyväni siihen ilman hirveää vaivannäköä, ja olisihan se himpun verran terveempääkin kuin paastoaminen / ahmiminen ja oksentelu.

Vähän harmittaa, että tuli ahmittua sitä jäätelöä.

Olisi ollut kiva pystyä paastoamaan vaikka viikko, mutta minulla ei taida olla tarpeeksi rautaista tahtoa moiseen. Noh, ei voi mitään.

/Pika-angst: Nyyh nyyh voi voi kun meni paskaksi.

Okei, moving on.

Elikkäs 400 kaloria per päivä, ja voisi huomenna taas alkaa käymään treenaamassa. Jos vaikka polttaisi 100 kaloria, niin olisi ihan hyvä juttu. Mutta mutta, ei paineita. En halua alkaa stressaamaan tästä, taas. Jos olisin koulun alkaessa 50-52, olisin onnellinen. Aikaa on jotain yli 40 päivää. Ja pudotettavaa sellaiset 3-5 kiloa. Pitäisi onnistua, eikö?

---9:09---

.

55.3 kiloa. En saanut nukuttua kunnolla, joten luultavasti olisi voinut tippua enemmänkin. Tänään on aika psykiatrille että saisin paperilla todistuksen siitä, etten ole vaarallinen liikenteessä. Nälkä. En syö. Aavistan että repsahdan jos pistän yhtään mitään suuhuni... Huomenna tapaan "Miraa". Sitten on torstai vielä aikaa laihtua, ja sitten onkin jo perjantai. Mennään ostamaan lentoliput myös tänään.

.

.

---11:46---

.

Noh, sain ne paperit, ja ostin rotille ruokaa. Nyt värjäilen hiuksiani ja mietin miten voisin siivota huonettani vielä lisää, se on ihan tupaten täynnä tavaraa. Isoin sotku on varmaan tuo iso kasa käsilaukkuja joka irvistelee minulle nurkasta. Niille ei ikinä löydä hyvää paikkaa jostain syystä, ja minulla on paha tapa ostaa aina vaan lisää ja lisää laukkuja. Keko kasvaa kasvamistaan.

.

.

---15:49---

.

Äyh että osaakin väsyttää. Nukuin varmaan kolmen tunnin nokoset, sitten ryntäsin vaa'alle ja hihkuin innoissani numeroille 55.1, joita se näytti. Tukka on kivan über-blondi nyt, pistän siihen jotain siistin värisiä raitoja kunhan ehdin. :D Vaikkapa sinistä ja punaista. Jotain outoa. Tai no, nykyään ei mikään oikeastaan ole outoa. Pukeutuisi sitä miten kummallisesti tahansa ja meikkaisi kuinka oudosti vain, joku aina lyö laudalta. Suomi on sillä tavalla hauska paikka, että täällä useimmat ei korvaansa lotkauta outouksille. Hollannissa tuijotettiin ihan avoimesti.

.

.

---19:32---

.

Tuli vielä käytyä kaupoilla. Kun tulin metrosta, edelläni kävelivät vanha mies ja nainen. Nainen piti miehestä tosi tiukasti kiinni, mutta kaatuili jatkuvasti. Ensin luulin että nainen oli humalassa ja kaatuili sen takia, joten kävelin vain ohi (hyi minä!!). Mutta pyyhällettyäni ohi pysähdyin röökille vähän matkan päähän ja siinä seisoskellessani katselin tämän kaksikon menoa. Mies oli vain minun pituiseni ja aika vanha myöskin, ja hänellä oli selvästi vaikeuksia auttaa naista pysymään pystyssä. En sitten tiedä mikä minuun iski, mutta menin auttamaan häntä nostamaan naisen pystyyn. Sain kuulla, että naisparalla on niin paha reuma, että hän tarvitsisi pyörätuolin.

Tuli niin paha olo, että melkein itkin.

Päätin, että tästä lähtien en kävele apua tarvitsevan ohi ikinä.

.

.

---20:15---

.

Kylläpäs tänään tulee taas höpötettyä kaikenlaista. :D Koittakaa kestää, oi te 2 lukijaani.

Elikkäs, lueskelin Filth in the beauty:n vanhempia tekstejä, ja yksi juttu kolahti oikein tosi kovasti. "Eihän va'alla näkyvä paino periaatteessa ole vain se mitä mittaamme: vaan itsetuntomme." Istuin sitten tässä persauksellani pitkän aikaa ja mietin, miten kovin totta tuo onkaan. Jos vaa'an numero on noussut, en kehtaa mennä ulos ja näen itseni pulleampana kuin mitä varmasti olenkaan. Jos taasen numero on mennyt alas sadallakaan grammalla, olen (hiukan) ylpeä itsestäni, ja uskallan mennä ulos. Ehkä jopa tunnen oloni kauniiksi.

Epäilen, että tämän tietyn tunteen takia olen niin riippuvainen laihdutuksesta.

= Olen riippuvainen siitä kauneuden ja onnistumisen tunteesta.

---16:10---

Outo olo. Mietin jatkuvasti, tulisinko muka yhtään onnellisemmaksi jos laihtuisin. En varmaankaan. Mutta olisinko edes itsevarmempi? Ehkä. Ja olisinko terveempi? En varmasti. Kaipaan sitä 52 kiloa, vaikka silloin se niin isolta määrältä tuntuikin. Sitten 50-kiloisena voisin melkein jo lopettaakin. Tai no, sitten kun pidän peilikuvastani lopetan. Vai huijaankohan vain itseäni tällä? No, ei voi mitään. Haluan vain laihtua. Haluan täyttää tyhjää elämääni tällä.
55.6 kiloa.
Tänään olen syömättä.

Mietin tässä, pitäisikö minun lisäillä tänne kuvia. En oikein tiedä, en jaksaisi pällistellä kauniita laihoja ihmisiä kovin pitkään. Mutta lisäsinpä tuon kuvan nyt kuitenkin. Joskus 'thinspo' toimii. Joskus taas iskee ahdistus, että "En minä ikinä tule olemaan noin kaunis." Mutta ihan totta. So what? Voin olla omannäköiseni. En haluaisi olla kuin jokin klooni. Mutta sitten on se ongelma, että peiliin katsoessani en tunnista itseäni. Säpsähdän. "Kuka kumma tuo on?" Ja sitten tajuan, että minähän se siinä. Mutta näytän niin erilaiselta peilissä, kuin millaisena itseni kuvittelen. Valokuvista puhumattakaan! Urgh. Kamera rumentaa, vihaan nenääni, pyöreää päätäni, pieniä silmiäni. 100 kuvasta löydän ehkä kaksi, joista pidän. Voisin antaa vaikka keskisormeni, jos vain voisin olla yhtä kaunis kuin hän. ->
Ja uskokaa pois, minulle keskisormen uhraaminen olisi ISO juttu. Menettäisinhän silloin kaikkein eniten käyttämäni kommunikointivälineeni, hur hur hur. Mutta mutta. Mietin, että välillä unohdan noiden kuvien kaunottarien olevan myös vain ihmisiä. Eivät he ole jotain taivaasta laskeutuneita enkeleitä, joilla ei ole huonoja tukkapäiviä, jotka eivät joskus turpoa, tai jotka eivät ikinä tunne itseään rumiksi. Joskus tosin tuntuu siltä, että kaikki ovat niin kauniita, ja minä vain olen tällainen epämääräinen sojottavatukkainen laiskiainen.

Tänään pitäisi mennä Ikeaan ostamaan tietokonepöytä. Läppärini keikkuu tällä hetkellä laatikkokasan huipulla, ja tässä viritelmässä on ainekset katastrofiin.


---22:39---

Selvisin sitten Ikea-reissusta. Löytyi hyvä pöytä ja korisysteemi lehdille, nyt vain pitää toivoa että kasasin ne oikein. Ei olisi kiva jos pöytä romahtaisi, etenkään kun vuodatin verta neljästä näpistä sitä kasatessani. Verenhimoinen ruotsalaispöytä, hrrr.
Noh, tuli sitten taas siivottua huonetta oikein urakalla, ihan hiki niskassa! Käy kunnon liikunnasta. Selvisin tänään syömättä, kumosin sisuksiini vain pullon Zeroa. Toivottavasti pystyn jatkamaan samalla linjalla ainakin perjantaihin asti... Tyhmäähän tämä on, tiedostan sen, mutta minkäs enää teet.

---10:16---

55.7 kiloa, hyvä että tippuu. Mutta tippuisi ENEMMÄN! Plääh. Ei pitäisi valittaa. Toivon että pystyn tänäänkin olemaan ahmimatta. En halua oksentaa, haluan sen loppuvan. Mutta ahminta aina aiheuttaa sellaisen "Ei perkele. Mitä mä oon TEHNY?!" -kohtauksen, joka useasti päättyy vessanpöntöllä kyyristelyyn.
Kun kävin aamiaisella katselin taas kaikkea sitä ruokaa. Eikö ole kumma, että ruoan huomaa paljon paremmin nälkäisenä? Loogista kai. :D
Kuitenkin, aamiainen oli 300g jugurttia joka on 40kcal/100g. Elikkäs 120kcal!


---21:21---

Hohhoi. Ahmin, oksensin. Ahmin vähän lisää, oksensin. Inhottaa. Miksi näin kävi? Ajattelin, että voisin ottaa palan suklaata. Mutta kun EN VOI! Heti sen syötyäni tungin koko levyn alas kurkustani, ja sitten ryntäsin ostamaan lisää mässyruokia. Söin paketin jäätelöä, pussin karkkia, sipsejä... Sitten itkin ja ryntäsin oksentamaan.
Siinä sitten kyyhötin miettien, miten ruoka ja laihuuden tavoittelu voi hallita ihmistä näin rautaisella otteella. Siis eihän jäätelöllä ja sipsillä ole aivoja tai mitään keinoa kontrolloida ihmistä. Mutta silti tuntuu kuin ne kuiskisivat minulle, kutsuisivat herkuttelemaan. "Elät vain kerran, miksi ei nauttia ruoasta?" "Ei sinun tarvitse olla luutikku!" "Syö, syö, syö!" ruoka huutelee. Ja toisaalla mieleni pohjukoista kuuluu ilkeä ääni, "Et ikinä ole tarpeeksi hyvä ellet laihdu. Et ikinä ole mitään jos et laihdu."
Voi helvetti. Osaisinpa valita vain yhden puolen, enkä repeytyä kahtia.
Miten ruumiini voi tehdä jotain mieleni kirkuessa vastalauseita?
Miten se on ylipäätään mahdollista?


---23:53---

Kylläpäs siis osaakin olla paskainen päivä. Ihan omaa luokkaansa paskaisuudessa. Se on siis jo melkein niin paskainen, että menee negatiiviselle puolelle ja hetken kuluttua putkahtaa taas toisesta päästä ulos. Ei ehkä tee selkoa?
Noh. Oli riitaa ukkoni kanssa, jolle nyt annan nimeksi vaikka Dave. Ihan omaa syytäni, mitäs menin sörkkimään vanhoja haavoja. Sitten, kaverini jonka nyt nimeän vaikkapa Miraksi, pyysi minua tapaamaan. Noh, suostuin ja olen tosi iloinen, koska "Mira" on ihan huipputyyppi. MUTTA. Olen ällöttävä ihrakasa. Ei huvittaisi mennä ulos tämän painoisena, ei sitten yhtään. Mutta menen kuitenkin, näen "Miraa" ihan liian harvoin.
Ja sitten. Kun oli taas sovittu ja sanottu anteeksi "Daven" kanssa, hän ehdotti että reissaisin sinne perjantaina. Loma tekisi ihan hyvää.
MUTTA (taas). Kamalat läskipallerot takaavat että ei tule rannalla kamalasti istuskeltua. Ja voi jumalauta kun haluan laihtua, mutta on aika toivotonta tiputtaa kaksi kiloa perjantaihin mennessä, etenkään jos tulevinakin päivinä tulee ahmittua.
Miten paino voikaan kahlita minut tänne neljän seinän sisään näin pahasti? Ihan totta. Silloinkin kun olin melkein 70 kiloa, ramppasin kyllä ulkona enkä välittänyt siitä, että häpesin itseäni. Ja nyt olen 56 kiloa, ihan OK normaali paino, ja uskaltaisin sanoa että olen kauniimpi ja tyylikkäämpi kuin olin silloin (ehkä). Mutta EI! Täälläpähän vain nökötän.
Huoneeni alkaa tuntua sairaalalta, ja vanhemmat sen henkilökunnalta. Isä voisi olla sellainen yrmy yleislääkäri, ja äiti ylihössöttävä hoitaja.
Menee hermo.
Ehkä loma olisi ihan hyväksi.
Mutta miten minä siellä laihdutan, tai edes pysyn tässä painossa? Miehen äidin kokkaukset tirisevät rasvaa ja koostuvat yleensä mahdollisimman hiilaripitoisista aineksista. Nam nam.
En halua turvota enää yhtään. Tässäkin kehossa on jo ihan tarpeeksi häpeämistä.
ARGH.


---0:52---

Huomasin että olin merkannut painoni alas väärin. Missä lie nälkähumalassa ollut.

---14:16---

56.0 TAAS? Ihmeellistä... Nyt pitää kyllä lopettaa tämä naurettava ahmiminen. Olen iloinen ettei paino ole noussut, mutta kiukuttaa kun se ei laske. Tänään yritän laskea kalorit tarkkaan. Nyt olen syönyt 120:n kalorin edestä jugurttia.


---20:38---

Kävin pienellä kävelyllä. Ulkona oli ihanan tyhjää, missään ei ollut ketään. Söin aiemmin vähän lisää jugurttia, joka tuntuu mukavasti täyttävän. Tämän päivän kalorit jäi vain 200, joka on aika hyvin. Toivottavasti ei tule nyt enää ahmittua, tämä kun oli niin hyvä startti.
Tulipas muuten taas lotrattua itseruskettavan kanssa. Luulisi, että vanhoista virheistä oppii, mutta ei siltä näytä. :D En IKINÄ ole onnistunut sen kanssa. Enkä siis tänäänkään.
Hello orange arms!

---9:09---

Ärsyttää herätä 4-6 tuntia aiemmin kuin yleensä. En todellakaan ole tottunut tällaiseen. Mutta mutta, 56 kiloa taas. Miten IHMEESSÄ? Onkohan vaaka mennyt rikki? Mahaan tosin koskee sen kauhean syöpöttelyn jälkeen.
Jaksaisikohan sitä mennä ulos?
Niin, ja vaihdoin nimen. Koska joo, se edellinen oli aika klisee. :D


---12:35---

Ostin sellaisen kesäisen valkoisen hameen. Sitten, tietenkin, tulin raahatuksi ihmisiä pullollaan olevaan ruokakauppaan äidin mukana. Ensin hermostuin ja sitten ahdistuin, kun ihmiset tönivät ja olivat liian lähellä. Luulen että tuo ahdistuminen laukaisi perin tutun reaktion: kasasin mässyruokia kärryyn, aivojen laihdutus-osa kääntyen hiljaisemmalle pikkuhiljaa.

"Hmm, sipsejä."
EI! Ei sipsejä!
"Niin...mutta ainahan mä voisin vaan aloittaa huomenna uudestaan!"
EI EI! Lopeta! Poistu paikalta!
"Ei kai yks sipsipussi nyt mitään haittaa?"
Eiiiiiiiiiiiiiiiii!
"Hmm, ja jos mä ne sipsit otan, niin ois kiva syödä keksejä kans."
Lopeta heti nyt! LOPETA! Etkö sä halua laihtua?!
"Ja jos mä noi otin niin jotain karkkeja kans..."
NOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO!
"Katos, jäätelöä! Nam!"

Joten täälläpä istun, "herkkujani" mutustellen. Puolihuomaamattani mietin, että voinhan oksentaa. EI PERKELE. Ei olisi IKINÄ pitänyt oksentaa! IKINÄ! Siitä jää päähän se idea, että voi ahmia, koska sitten pystyy oksentamaan. Ja se ei näköjään lähde pois helposti.

---9:09---

Hohhoi. 56.0. Leivät/vesi varmaan painavat. Pitäisi vähentää hiilihydraatteja, mutta jos en syö niitä vähään aikaan alan haluta leipää ja spagettia ihan hulluna. Ja tuo johtaa aina ahmimiseen, ennemmin tai myöhemmin. Tänään syön ananasta ja jugurttia, nam! Ananas on tosi hyvää, ja tappaa makeanhimon ainakin vähäksi aikaa.
Minulla on ilmeisesti ihan kamala sokerihammas joka pistää minut ostamaan karkkia, mutta sitten kun syön niitä niin tuntuu siltä kuin mutustaisin kumin palasia. Yritän muistaa tämän ja olla karkitta.


--12:01---

Hahah. Aina kun ajattelen "no tämä päivä menee hyvin", se menee ihan paskaksi. Elikkäs, kävin jutskaamassa tukihenkilön kanssa. Väsytti, en olisi jaksanut sanoa sadatta kertaa että "joo en ole vihainen siitä että kiusaajani pilasi 9 vuotta elämästäni", enkä jaksanut selittää sitä että minä vain satun olemaan epäsosiallinen luonteeltani.
Sitten tapasin äidin kahvilassa ja pupelsin kakkua. Varmaan 300 kcal? Noh, kun sitten olin sen syönyt päätin että paskat, syödään sitten karkkia ja sipsejäkin. Nyt tässä kotona äsken istuin syöden niitä sipsejä. Tuli paha olo, lopetin. Söin karkkia ja suklaata, tuli taas paha olo. Lopetin, ja päätin heivata ne menemään. Ensin tosin punnitsin paljon mitäkin oli jäljellä, miinustin sen pusseihin merkityistä grammamääristä, ja katsoin paljon kaloreita missäkin oli.

Sipsit, 74g -> 406 kcal
Karkit, 40g -> 146 kcal
Suklaa, 70g -> 343 kcal

= 895 kcal + 300 kcal kakku = 1285 kcal

...siis voi vittu että tulikin valittua kaloripommit. :D Onneksi lopetin kesken, muuten olisi jo sipseistä tullut melkein 2000 kaloria. Nyt pitää olla tarkkana. Menisikö salille? Jaksaisiko? Oksentelua en halua taas aloittaa.


---14:55---

Pääsen opiskelemaan! Sain yhden pisteen yli pisterajan. Olisin saanut yhtä pistettä vaille täydet pisteet, jos olisin hakenut samaan paikkaan heti ysiluokan jälkeen.
Yläkerran naapurit tulivat pistäytymään täällä onnittelemassa & tuomassa myöhästyneen nimipäivälahjan (ne on tosi kivat naapurit, vähän kuin mummo ja vaari mulle), joten tulihan sitä taas syöpöteltyä. Nyt en edes pysty laskemaan kaloreita. Kauhean vaikea olla syömättä kun tulee vieraita ja kaiken maailman kakkuja yms. pistetään pöydälle. Plääh. Lohduttaudun sillä, että pääsin kuin pääsinkin kouluun.
Nyt pitää ostaa saksia ja mallipäitä ja föönejä ja vaikka mitä. :D


---21:35---

Ähhh. Mussuttelin loputkin sipsit, vanukkaita, jugurttia. Ei se edes ollut hyvää! Milloin oikein opin ulos näistä kaameista 'herkku'-tottumuksistani? Ne sipsit oli ihan oikeasti kamalia, kuvittelin miten se rasva oikein valui kielelleni ja äääh...ällöä.
Anyway. Trimmasin hiuksiani vähän. Yleensä tämä johtaa sellaiseen "hmm, leikkaanpa vielä tuosta, ja tuosta, ja tuosta" kunnes koko tukan pituus on noin viisi senttiä. Mutta tällä kertaa tosiaan vain trimmasin niskasta. Yritän kasvattaa hiuksiani pidemmiksi, joka on aika epätoivoinen homma. KASVAKAA JO, PERKELE!
Huomenna jos on hyvä ilma ajattelin mennä yrittämään ruskettumista & ostaa jotain kesävaatteita kuten valkoisen hippihameen. Joo, tyylini on vähän heitteleväinen. :D

Uusi blogi!

[Päivän kalorit] = n. 680

Vuodatus alkoi ärsyttämään, joten sinne ei ollut kiva kirjoittaa. Eli, tämä on uusi blogini! Yritän taas kirjoittaa päivittäin. Ja jos joku muistaa kuinka sanoin että asiat on menossa parempaan päin? Noh, eivät ole enää!

Olen ahminut niin helvetisti viime viikkoina. Sipsejä, karkkia, kaikkea paskaa päivittäin. Enkä tietenkään ollut punninnut itseäni, koska välttelin vaa'an numeroiden näkemistä. Eli toissapäivänä kun huomasin vaa'an näyttävän 57 kiloa (argh), pienetkin hyvän olon tunteet häipyivät. Noh, siinä sitten ajattelin "okei, ei paha, ei hätää, pudota pari kiloa, ei se mitään haittaa"...Tyhmä, tyhmä, TYHMÄ minä! Olen nyt sitten ollut eilisen ja toissapäivän taas laihiksella. Ja siltä näyttää, että palaan vanhaan projektiini. Tällä kertaa päämääränä on 50 kiloa. Tänään painoin 55.6 - nesteet häipyvät? - ja aion syödä vähän, mutta en kovin paljoa.

Söin jo yhden mehujään, 80kcal, ja myöhemmin ehkä syön leipää tai muroja tai jotain hedelmiä/vihanneksia. Toivon mukaan paino jatkaa yhä tippumistaan.


---18:58---

Söin vielä leipää ja jugurttia. Leivät n. 300 kcal. Jugurtti ehkä toiset 300. Pitäisi taas palata tarkkaan laskemiseen, muuten sattuu vahinkoja. Onneksi olen edes sen verran oppinut, että paastoilu johtaa vain ahmimiseen. Ja säästöliekkiä kannattaa varoa.


---23:25---

Ajattelin kertoa hiukan kuulumisia. Eli nyt on rottaprojekti lopuillaan; myin vauvoista 11 takaisin eläinkauppaan ja pidin kaksi. Pinky (vaalea) ja mieheni "kummirotta" Panica (harmaa). Ja siis kummirotta siksi että hän on todella eläinrakas mutta pahasti allerginen, eikä voisi siis pitää lemmikkiä kotonaan. Joten nyt hänellä on kummirotta täällä. :D
Oli tosi surullista erota niistä pikkuisista otuksista, olin tosi kiintynyt niihin. Itketti ihan hirveästi luovutuspäivänä, mutta minulla ei ole tilaa toiseen häkkiin poikarotille. :( Pinky on aika hiljainen hissukka, ja Panica on...noh...aika hyperaktiivinen höperö otus.

Ja öhh mitäs muuta. Niin! Odottelen tietoa siitä pääsenkö kouluun ensi syksynä vai enkö. Luultavasti pääsen. Sitten vain kolme vuotta opiskelua ja olisin kampaaja. Harmittaa hiukan, että olen heittänyt nämä viimeiset 2-3 vuotta ihan hukkaan. Plääh. En suosittele kenellekään.

Mutta mutta, minun pienessä masentuneessa maailmassani ei paljoa tapahdu. Eli eiköhän tuossa ollut kaikki. :D

PS: en ole syönyt enempää. Hyvä minä!