Elämä osui mieleeni, ja se upposi pulputen tummiin vesiin.

Kylläpäs sitä ihminen osaakin olla saamaton ollessaan masentunut ja ongelmainen. Olen monta kertaa meinannut kirjoittaa tänne, mutta en vain saanut aikaiseksi. En edes yhtä sanaa.

Noh, mikä on muuttunut? Lääkärini mukaan olen "jo askeleen vakavaa masennusta syvemmällä", ja niin, minulle on kehittynyt täysin tietoinen ja varsin persoonallinen toinen persoona. Kuulostaa varmaan täyspöpiltä, ja niinhän se kai onkin. Huolestun, sillä muistan vain palasia siitä kun olen se toinen, ja se toinen on niin kovin erilainen. Toisaalta edustamme (voi että kuulostaa kahjolta puhua 'itsestään' monikossa) minun kahta puoltani. Minä masentunut, hiljainen, hiljalleen todella lapsen omaiseksi taantunut, sairas, toivonsa menettänyt. Se toinen taas äänekäs, kiivas, vihainen, suorastaan raa'an suorapuheinen ja ajoittain ihan vain pistävän ilkeä. Mielipiteemme ovat enimmäkseen toistensa täydellisiä vastakohtia.

Vain mieheni on tietänyt tästä, ja nyt sinä kuka tätä ikinä luetkaan. Tosin on sanottava, että hän on aivan liian hyvä minulle. Ymmärtää, tutkii asiaa, kuuntelee, yrittää auttaa, ja silti jaksaa myös houkutella minua nauramaan ja hymyilemään. Matkamme on ollut kuoppainen, mutta voi jumalauta kuinka hän on kaiken sen ja enemmänkin arvoinen.

Mitäs muuta. Lihoin 60-kiloiseksi hänen ollessaan täällä, koskapa en vain voinut kohdata niitä silmiä surullisena siitä, että olen liian neuroottinen syömisestäni ja yritän maanisesti laihtua. Kun hän sitten lähti, kaikki palasi entistä pahempana. Nyt olen onnistunut tiputtamaan painoni noin 55 kiloon, en ole uskaltanut punnita itseäni parina viime päivänä.

Että näin. Lihavampi, hullumpi, masentuneempi, saamattomampi, toivottovampi, yksinäisempi, syrjäänvetäytyväisempi. Ta-daa?

Se viimeinen tuuppaus tähän masennukseni "kehittymiseen" oli se, että vanhempieni lisäksi vain mieheni muisti syntymäpäiväni. Kyllä, kuulostaa naurettavalta, eikö kuulostakin? Aamulla olin melkein ei-ihan-surullinen, sain ihanat öljyvärit ja hyvää paperia vanhemmiltani, ja paljon ihania asioita mieheltäni. Melkein hymyilin. Sitten siinä kännykän vieressä koko päivän istuttuani en vain enää kestänyt sitä, miten 'kaikki ovat minut hylänneet'. No onko ihmekään, kun en päästä ketään lähelle ja ne harvat läheiset ihmiset tönin pois? Mutta silti. Tuo taisi olla elämäni yksinäisin päivä. Kellon vierähdettyä seuraavan päivän puolelle yksinkertaisesti repesin.

Lapsellista, säälittävää.



LISÄYS:
Tajusin juuri, että kohta tulee täyteen 4 vuotta masennusta ja 1 vuosi tätä ruokavammailua. Annan ruokavammamörölle syntymäpäivälahjan olemalla tiukempi.

PS:
Ruokavammamörkö kuulostaa paremmalta ja osuvammalta nimeltä korvaani kuin Ana tai Mia. Ehkä olen omituinen, mutta nuo kaksi pikkuriikkistä nimeä ovat alkaneet ärsyttämään pikkuhiljaa.