---23:37---

Juu, löysin sitten aikaa bloggaamiseenkin! Ja jopa keinon käyttää ääkkösiä, woot.
Täällä on ollut ihanaa. Viimenkin, en ole yksin. Olen parhaan ystäväni, rakkaan mieheni, kanssa. Nauretaan ja voidaan jutella ihan mistä vaan. Kaipasin tätä niin paljon!

Mutta mutta. Ei nyt ole ollut ihan ruusuilla tanssimista kuitenkaan (onko se ikinä?). Tänään käytiin syömässä ravintolassa. Joo-o, paniikki iski kun tajusin etten mitenkään voi tietää paljon kaloreita olen itseeni latonut. Eli mussutin siinä salaattia, vähän keittoa (annoin loput miehelle), ja pari palaa todella, siis TODELLA, kaloripommin näköisestä enchilladasta. Siinä sitten istuin ja naureskelin miehen Jamaicalais-imitaatiolle, ja tajusin jotain.
En voi antaa niiden pirun kaloreiden olla sisälläni.
Elikkäs mitä teinkään!
Painelin tietysti raflan vessaan ja annoin ylen, tajuten että olen vajonnut ihan uudenlaiseen pohjamutaan sen tehtyäni. Palasin hymyillen ja sanoin että olen okei.
Mentiin vielä syömään pari jäätelöäkin, joita en voinut oksentaa koska olimme ulkona pitkään.

Tuntui todella pahalta tehdä tällaista hänen selkänsä takana. Mutta en halunnut että hän alkaa taas stressaamaan bulimioinnistani. Joten hyssss. Salaisuus. Ihan minun ja bulimian välillä. Likainen, inhottava salaisuus.

Yritän keksiä, miten voisin välttää syömisen kahtena seuraavana päivänä. En usko, että onnistuu...mutta yritän. En HALUA huomata että kotona painan taas sen pirun 56, tai pahempaa 60, kiloa.

Yksi ihana juttu tosin. Olin jättänyt tänne paljon vaatteita viime kesänä, siinä 60-kiloisena, ja kokeilin niitä tänään. Vaatteet jotka olivat liian pieniä, olivat nyt sopivia eivätkä nolon kireitä. Ja niin. Pikkuriikkiset shortsini, jotka viimeksi olivat todella kireät, eivät enää todellakaan näytä makkarankuorilta päälläni! Lahkeissa on reilusti tilaa. Olisin hihkunut ilosta, ellei se olisi ollut niin epäilyttävää. :D

Katsokaas, minähän yritän parantua. Öhöm. Inhottaa. Inhottaa niin pahasti kaikki tämä valehtelu. Ehkä joskus kerron hänelle, ettei kaikki vieläkään ole hyvin.

Mutta nyt haluan nähdä hänen nauravan ja hymyilevän, tahdon ettei hän ole huolissaan. En halua enää masentaa häntä, koska hän tuntee olonsa niin voimattomaksi ongelmieni edessä. Haluan että hän on onnellinen.

Mutta ruoka-ongelmista huolimatta tunnen oloni turvalliseksi.

Viimeinkin.

---9:00---

53.1, mutta pistän tuon huonon nukkumisen piikkiin. Mitä enemmän nukun, sitä vähemmän painan aamuisin. Söin 3 klementiiniä. Niissä nyt pitäisi olla alle 150 kaloria.
Matkalla en pysty punnitsemaan itseäni kovin tarkasti, joka vähän pelottaa... En halua tulla takaisin painavampana!
Pitää olla tosi varovainen syömisen kanssa.
Enköhän mä keksi jotain.

Luultavasti en kirjoita viikkoon!

---16:39---

53.0 tänään. Palkitsin itseni 400 kalorin aamiaisella, josta tosin tuli paha olo. Söin myös siksi etten pyörtyisi, silmissä sumeni jatkuvasti ja tärisin ja huojuin. Ilmeisesti kaikki paino on kadonnut käsistä ja jaloista, ei niinkään mahasta. Äh. No ei voi mitään. Huomenna syön jonkun hedelmän ennenkuin menen lentokoneeseen, sitten taas olen syömättä.
Huomenna painon pitäisi alkaa numeroilla 52. Toivon, että se alkaisi.
Noh, ainakin olen 7-8 kiloa laihempi kuin silloin kun viimeksi näin miestä. Kai se on tarpeeksi näin aluksi...

---13:44---

Noniin. Aamupaino oli nyt 53.8, joka on erinomaista otettaessa huomioon melkein viikkon kestänyt ahmintakausi. Stressaan perjantain lähdöstä. Pelkään etten ehdi edes numeroihin 53.0, mistään 52-alkuisesta puhumattakaan.
Ja sitten pitää jotenkin olla herkuttelematta viikko.
Ja jos mies huomaa etten syö, niin se menee ja tuhlaa vähäisetkin rahansa sellaisiin herkkuihin, joita tietää etten voi vastustaa.
Söpöä, mutta vähän surullista, ja erittäin tuhoisaa laihdutukseni kannalta.

Kysyin siltä eilen, pitäisikö se minusta enemmän ylipainoisena vai alipainoisena. Vastauksen suomennos kait menisi jotenkin näin: "Ei sillä ole mitään väliä mitä sä painat tai miltä sä näytät, kunhan olet terve ja iloinen, ja hyväksyt itsesi."
No, minähän tietty nälväisin että 'Duh, en hyväksy itseäni ennenkuin olen laiha.'
Ja hän vastasi, "enpä usko että silloinkaan."
Oho.
Mitenkäs musta on nyt näin läpinäkyvä tullut?
Jotenkin nimittäin tiedän, ettei laihuus muuta yhtään mitään.
Mutta silti haluan uskoa siihen.
En tosin olisi arvannut, että hän tietäisi sen myös.
Pitää olla hiukan varovaisempi nyt.

Tänään en aio syödä yhtään mitään. Jos nimittäin annan ruualle pikkusormeni, se vie koko käden olkapäätä myöten. Pahin ongelmani on varmaankin se, että jos en saa unta tunnin sisään, tuskastun ja menen haahuilemaan keittiöön. Siellä sitten läpsin itseäni käsille.
"EI. EI! Hyi! Paha tyttö, paha!"
Olisi varmaan aika hupaisaa katseltavaa ulkopuolisille.

Tarvitsen parempia unilääkkeitä. Nyt napsin ison kasan Seroqueleja illalla, sillä niiden pitäisi nukuttaa. Neljä tuntia myöhemmin, yhä täysin hereillä, mutisen kirouksia sille ihmiselle joka ikinä keksi antaa niitä unilääkkeeksi.
Pelottaa tosin mennä lääkäreille. Nehän saattaisivat vaikka yrittää auttaa. Eivätkä vain törkkäisi reseptiä odottavaan käteen. En todellakaan enää jaksa ihmisiä jotka yrittävät selvitellä ongelmiani. Sanovat minulle: "Puhu!"
Ja sitten pistävät minut kaivamaan kaiken taas esille siitä arkusta jonne olen kaiken haudannut, ja esittelemään tätä ah-niin-upeaa kokoelmaani.
Sitten sitä hetki siinä ihmetellään.
"Jaa-a, huono suhde isääsi varmaankin aiheuttaa paljon ongelmia."
"Ei se ole huono suhde. Se on hiljainen suhde. Joka on hyvä juttu, koska en jaksaisi kuunnella yhtään mitään siitä suusta."
"Noh noh, tuo kommentti kertoo erittäin huonoista väleistä."

ARGH.

Mutta ihan kuin kaikki nyt olisi isän vika. Ei todellakaan ole.
Ihan kuin kaikki olisi kiusaajienkaan vika! Kun ei ole.
Iso osa on ihan omaa syytäni.
Ja toinen iso osa on pieniä asioita, jotka vain kasaantuivat ja kasaantuivat, kunnes yhdessä muodostivat suuren hyökyaallon joka aina onnistuu tuhoamaan pienetkin pelastumisyritykseni.

Joten haluan vain olla rauhassa kaikilta niiltä ärsyttäviltä kysymyksiltä, uteluilta, sormien osoitteluilta. Pärjään yksinkin, osaan taikoa hymyilevän naamion kasvoilleni ja nauraa kuin tarkoittaisin sitä. En tarvitse muuta, koska nykyään olen tunteeton kuori kun olen yksin.

Ja ai niin.

Laskeskelin painoindeksiäni.
Laskin sanoi näin:
"Painosi on ihannepainoa pienempi. Suomalaisten naisten keskimääräinen painoindeksi on 24,2 ja miesten 25,4."
Joten kiinnostuneena sitten laskin että paljon pitäisi painaa että olisin tuollainen "keskimääräinen" ihminen. Vastaus on: 66 kiloa!
Hyvänen aika. Kun painoin tuon verran olin valmis hyppäämään katolta että voisin lätsähtää muodottomaksi läntiksi katuun, niin paljon paskaa sain kuulla painostani! Mikäs siinä, ei se paha paino ole jos siinä olisi yhtään lihaksia mukana. Mutta minä olen lähinnä ylimääräistä nahkaa ja läskiä.
Ja mikähän se ihannepaino sitten olisi?

---22:25---

Ensin meni huonosti. Todella, todella huonosti. Ahmin ahmimasta päästyäni, kävin ostamassa lisää ruokaa, ahmin, ahmin, ahmin, ostin lisää, ahmin. Oksensin aina kun tuntui siltä, että nyt olen kaulaan saakka täynnä. (Jos kumarruin hiukankin, oksensin itsestään. Jes, niin täynnä.)
Noh. Sitten tajusin, että ei se ruoka nyt niin hyvälle maistu. Kaikki karkitkin mitä olen viime aikoina suuhuni lapannut ovat olleet jotenkin...pettymyksiä. Jäätelöstä tulee kylmä, leipä on mautonta höttöä. Vakuutin itseni, ja nyt olenkin toista päivää syömättä. Enköhän selviä perjantaihin asti.
Perjantaina lähtö miehen luo.
Vähän kammottaa kaikki se ruoka. Toisaalta siellä en kehtaa mennä ahmimaan, ja tällä kertaa mukana ei ole tarpeeksi rahaa herkkujen ostamiseen. Kultakin yrittää päästä kiinni vähän terveempiin elintapoihin, joten luulen että sen viikon aikana ei ehdi käydä köpelösti.
En tosin tiedä mitä tekisin, jos taas lihoisin 60-kiloiseksi.
Eihän se paha paino ole, ellei ole tälläinen itsekriittinen krooninen laihduttaja. Jotenkin kuvittelen, että 2-4 kilon tiputuksen jälkeen olisin paljon tyytyväisempi itseeni. Ehkä jopa...ehkä jopa ne 9 kiloakin voisi vielä kadottaa.
Lipsunkohan nyt taas siihen samaan helvettiin josta jonkin aikaa sitten kapusin pois?

---21:49---

Yhä sairaana. Yhä ahminut. Aina vain huonompi peilikuva. Inhottava. INHOTTAVA!

Olen tajuttoman loistava valehtelemaan ja näyttelemään. En tosin syyllisty näihin muuten kuin pakosta suojellakseni omaa hulluuttani. "Voi, mä oon voinu nyt niin paljon paremmin" upposi tukihenkilöön kuin kivi kaivoon. Kaksi kuukautta lomaa hänestäkin. Onneksi. En kestänyt häntä enää. Ja "Ehkä mun pitäis alkaa tarkkailemaan mun syömisiä taas" upposi äitiini suorastaan syntisen hyvin. Outo kontrollin hakeminen syömiseen taas ei saanut kelloja soimaan.
Tuli paha olo tosin.
Miksi minun on pakko pettää näitä ihmisiä?
Siksi, että voin laihtua, ja olla rauhassa.
Sodin kaikkia omia ihanteitani vastaan, joka on naurettavaa.

Tunnen oloni Klonkuksi. En tiedä miksi.

Huomenna palaan porkkana päivässä linjaani. Minun on ruoskittava itseni takaisin raiteilleni. En halua lihoa enää! En kestäisi sitä.

Punnitsen itseni ensi maanantaina. Jos uskallan pysyä pois vaa'alta. Tässäpä testi minulle. Hallitseeko vaaka minua? Kohta nähdään.