Paasausta

Hyvin vaikea kirjoittaa, kommentoida, puhua ihmisten kanssa, pitää yhteyttä. Masennus on mennyt entistä pahemmaksi, ja epäilen että osittain siksi etten uskalla mennä vaa'alle. Kuulostaa hullulta, tiedän, mutta en vain uskalla. Minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä se saattaisi näyttää, ja eri numerot saisivat aikaan erilaista tuhoa. Jos se näyttää yli 56.5, menen mässäämään suruuni. Jos se näyttää yli 60.0, lukitsen itseni sisään kunnes kuivun kokoon. Jos se näyttää alle 56.5, menen syömään vähän jotain. Mutta jos se näyttää alle 55, mietin "no eihän tuo nyt niin paha ole" ja menen mässäämään. Kultaista keskitietä ei tunnu olevan olemassakaan!

Olen nyt parin viikon aikana porsastellut ihan hulluna. Sipsejä meni vaikka 2 pussia päivässä, sitten pannukakkuja, karkkia, mitä tahansa. En ole siivonnut huonettani aikoihin, kukkani ovat kuihtuneet, ja hädin tuskin jaksan huolehtia rotistani. En tee mitään päivisin, yhtään mitään. Vihaan ulkomuotoani niin paljon että en mene ulos. Poltan vain tupakkaa ikkunassani aamuöisin ja sitten makaan sängyssä lukien jotain, tai olen koneella ja pelaan jotain enemmän tai vähemmän aivottomia pelejä.

Tuntuu siltä, kuin olisin päästänyt itseni irti remmistä, ja nyt en pysty palaamaan siihen. Vihaan tätä, haluan tietää paljon painan, haluan laihtua lisää. Haluan olla syömättä. Inhotan itseäni siihen pisteeseen että alan yökkiä kun muistan millainen olen, tai näen itseni peilissä. En kestä sitä, miten kontrolliton olen. Minua on liikaa. Haluan sen kaiken pois, en kestä olemisen painoa. Vihaan ruokaa ja sitä miten vain tungen sitä karmivaan suuhuni vaikka kuinka kerronkin itselleni että minä vihaan sitä. En tiedä. /angst

Tätini oli käymässä parin päivän ajan, ja sinä aikana kävin ehkä kahdesti huoneeni ulkopuolella. En vaihtanut vaatteitani kertakaan. En pystynyt nukkumaan, koska en tunne häntä kovin hyvin. Pelkäsin, että joku tulisi huoneeseeni. Haluan olla rauhassa. Joskus toivon että katoaisin jonkinlaiseen toiseen todellisuuteen missä olisin ihan yksin. Ei tarvitsisi panikoida katseista, pelätä sanoja. Saisi olla ihan minkä näköinen vain eikä kukaan tuomitsisi.

Tunnen oloni jotenkin likaiseksi. Saastaksi jota on vain tungettu ihmisen nahkoihin. Itseviha kuohahtelee oudosti. Välillä sitä ei huomaakaan, välillä pitelen kiinni jaloistani etten kävele katolle ja paiskaa itseäni maahan. Olen aivan varma että olen jonkun toisen ihmisen kehossa. Tämä ei voi olla minä, tämä ei tunnu minulta. En halua olla tällainen, haluan olla jotain ihan muuta. En tiedä haluanko edes olla ihminen. Olen sairas, inhottava. Vien tilaa, rahaa, ruokaa, ilmaa. Ja miksi, siksikö että voin vain murjottaa täällä ja kellua loputtomassa inhossa kaikkea kohtaan? Olen ihan vainoharhainen ja unohdan asioita joita kukaan normaali ihminen ei unohtaisi. Jaa, kukas sinä olitkaan? Ai, me ollaan kihloissa? Jaa, niinpäs me taidettiin olla, sori.

En kestä. En jaksa. En enää halua apua. Haluan olla yksin. Parantuminen on liian raskasta, en kykene siihen.

Haluan olla täydellinen tai en mitään.

Mutta mikään ei ole täydellistä?