---2:46---

.

En saa unta. Päätin lopettaa lääkkeideni ottamisen, koska ne rajoittavat elämääni. Tyhmä päätös? No totta kai. Olen niin hermona, että tärisen. Olen täysin valveilla, vaikka kaksi tuntia sitten olinkin nuukahtamaisillani. Tyhjyydessä mietin laihdutussuunnitelmaani. Mitäs jos söisinkin 400 kaloria vain joka toinen päivä, ja muuten olisin vesikuurilla. Joo, hyvä idea. No eikä ole. No on on! No ei perkele ole. Usko nyt! Kyllä sä siihen pystyt! No...olkoon sitten, ei jaksa kinata.

.

Joskus toivon, että olisin sinut itseni kanssa ihan tällaisena. Normaalina pulliaisena. Sitten muistan, että sana "normaali" ei ihan sovi minun otsaani. Masennun. Ehkä haluaisin olla normaali, elää normaalia tylsää elämää, tuntea normaaleja tylsiä tunteita, olla normaalissa tylsässä työssä, jne. Ja toisaalta haluan olla erilainen, erikoinen, ainutlaatuinen, muistiin painuva, jne, jne, jne. Joskus pukeudun "oudosti" ihan vain siksi, että normaalius pännii. Joskus taas yritän parhaani mukaan sulautua massaan, muuttua näkymättömän normaaliksi. En jaksa kumpaakaan, ja vetäydyn omiin oloihini ihmisten tuomitsevien ja punnitsevien katseiden alta. Kato nyt tuotakin, ihan oudot hiukset, ja mitkä vaatteet! Siis voi jumala kun on näitä friikkejä. / Taas tollanen tusinablondi, ihan varmasti on joku kauhee pissis. Eikä siis, että kukaan olisi näin ikinä edes sanonut. Olen vain vainoharhainen. Luultavasti kukaan muu ei paskaakaan välitä siitä, millainen olen. MUTTA. Kun menen ulos, epäilys iskee. Ja sitten aivot alkavat taas käymään ylikierroksilla:

.

Miksi tuo tuijottaa?

Onkohan meikit levinneet?

Ei helvetti lakkaa tuijottamasta!
Ahdistun, lopeta!

Varmaan ihmettelee, minkä kiven alta ryömin.

Ei helvetti.

Menen muualle istumaan.

.
...jne. Olisipa keino sulkea aivot hetkeksi. Olla sellaisessa zombie-tilassa. Olla välittämättä yhtään mistään tai kenestäkään, laahustaa vain eteenpäin. Tai olla iloinen, ajatella positiivisesti, olla itsevarma. Rakastaa itseään sellaisenaan, uniikkina ihmisenä. Ajatella "no, ehkä en ole ihan niin kauhea".

Mutta ei. Tällaisena en kykene siihen. Ehkä sitten. Ehkä laihempana. Itseään on niin jumalattoman helppo huijata.

.

...Mitähän nyt tekisi. Ruokin rotat ja rapsuttelin niiden masuja. Kello on 3:22. Lähtisin ulos ellen pelkäisi tätä öistä kaupungin sopukkaa. Vaikka no, minä se varmaan olisin suurin liikkeellä oleva kahjo. Rotat piipittävät. Panica on tehnyt itselleen riippukeinun repimällä pyyhkeen nurkan häkkiin, huomaan. On tylsää. Väsyttää, mutta ei väsytä. ÄH. Olisipa jotain tekemistä. Aioin alkaa kirjoittamaan uutta tarinaa ja tehdä uuden rinnakkais-blogin, jossa sitten "julkaisisin" tätä tarinaa. Mutta kun ei onnistu, kaikki luovuus on kauhottu ulos päästäni tänään. Plääh.

.
.
---14:23---

.

Jess. Puolen tunnin unet! Loistavaa. Tämä vaikuttaa uhkaavasti saman tasoiselta ongelmalta kuin puolitoista vuotta sitten. Silloin päädyin tuohon aiemmin kaipailemaani zombie-tilaan, ihan itsestään vielä. Eli, ehkä ei pitäisi valittaa? Olin silloin tosin jatkuvassa hiprakantapaisessa tilassa, kiitos ah-niin-ihanan unettomuuteni.

Tänään ajattelin pitää nolla-päivän, koska eilen otin ja repsahdin. Sitten taas huomenna 400 kaloria. Olettaen siis, että selviän tämän päivän läpi. Luulen, että olen liian väsynyt raahautuakseni nuo 10 metriä keittiöön.

Ihmeellistä, miten numerot voivat kontrolloida elämää.

Koska MINÄ en kontrolloi niitä enää.

En pitkään aikaan ole.

Sentään tästä viitsin olla rehellinen itselleni.

.

.

---20:51---

.

Jaksoinpa sittenkin käydä ulkona, ihan shoppailemassa. Tein myös päivän hyvän työn - pitelin sateenvarjottomalle mummelille hetken sateenvarjoani kunnes hän pääsi katoksen alle suojaan kaatosateelta. Tuli kiva olo.

Noh, haaskasin sitten loput rahani alennusmyynteihin. Ostin ison topin, joka käy mekosta. Ja rotille ihan kunnon riippukeinun, ettei niiden tarvitse rakennella sellaisia itse (Semmi - ne on ihan innoissaan siitä, kiitos vinkistä :D). Olisin voinut sellaisen kai itsekin tehdä, mutta vainoharhaisuus iski. "No ihan varmasti repeää jos sen itse teet, ja sitten niihin pikku otuksiin sattuu!" Joten eläinkaupastapa moinen löytyi.

Nyt on ihan kiva olo vaikka törkeästi väsyttääkin. Päivä humpsahti ohi mukavan nopeasti, kerrankin.

.

Muuten! Otin TOSI ison edistysaskeleen tänään! Tekstasin nimittäin Miralle, että huvittaisiko tavata pian taas. Ihan itse! Kerrankin en vain jäänyt surullisena odottamaan, että muut ottavat yhteyttä. Ja, parasta kaikesta, tapaan häntä taas ensi viikolla. Olen nyt ihan hirmu iloinen, ja melkeinpä ylpeä itsestäni!