---13:44---

Noniin. Aamupaino oli nyt 53.8, joka on erinomaista otettaessa huomioon melkein viikkon kestänyt ahmintakausi. Stressaan perjantain lähdöstä. Pelkään etten ehdi edes numeroihin 53.0, mistään 52-alkuisesta puhumattakaan.
Ja sitten pitää jotenkin olla herkuttelematta viikko.
Ja jos mies huomaa etten syö, niin se menee ja tuhlaa vähäisetkin rahansa sellaisiin herkkuihin, joita tietää etten voi vastustaa.
Söpöä, mutta vähän surullista, ja erittäin tuhoisaa laihdutukseni kannalta.

Kysyin siltä eilen, pitäisikö se minusta enemmän ylipainoisena vai alipainoisena. Vastauksen suomennos kait menisi jotenkin näin: "Ei sillä ole mitään väliä mitä sä painat tai miltä sä näytät, kunhan olet terve ja iloinen, ja hyväksyt itsesi."
No, minähän tietty nälväisin että 'Duh, en hyväksy itseäni ennenkuin olen laiha.'
Ja hän vastasi, "enpä usko että silloinkaan."
Oho.
Mitenkäs musta on nyt näin läpinäkyvä tullut?
Jotenkin nimittäin tiedän, ettei laihuus muuta yhtään mitään.
Mutta silti haluan uskoa siihen.
En tosin olisi arvannut, että hän tietäisi sen myös.
Pitää olla hiukan varovaisempi nyt.

Tänään en aio syödä yhtään mitään. Jos nimittäin annan ruualle pikkusormeni, se vie koko käden olkapäätä myöten. Pahin ongelmani on varmaankin se, että jos en saa unta tunnin sisään, tuskastun ja menen haahuilemaan keittiöön. Siellä sitten läpsin itseäni käsille.
"EI. EI! Hyi! Paha tyttö, paha!"
Olisi varmaan aika hupaisaa katseltavaa ulkopuolisille.

Tarvitsen parempia unilääkkeitä. Nyt napsin ison kasan Seroqueleja illalla, sillä niiden pitäisi nukuttaa. Neljä tuntia myöhemmin, yhä täysin hereillä, mutisen kirouksia sille ihmiselle joka ikinä keksi antaa niitä unilääkkeeksi.
Pelottaa tosin mennä lääkäreille. Nehän saattaisivat vaikka yrittää auttaa. Eivätkä vain törkkäisi reseptiä odottavaan käteen. En todellakaan enää jaksa ihmisiä jotka yrittävät selvitellä ongelmiani. Sanovat minulle: "Puhu!"
Ja sitten pistävät minut kaivamaan kaiken taas esille siitä arkusta jonne olen kaiken haudannut, ja esittelemään tätä ah-niin-upeaa kokoelmaani.
Sitten sitä hetki siinä ihmetellään.
"Jaa-a, huono suhde isääsi varmaankin aiheuttaa paljon ongelmia."
"Ei se ole huono suhde. Se on hiljainen suhde. Joka on hyvä juttu, koska en jaksaisi kuunnella yhtään mitään siitä suusta."
"Noh noh, tuo kommentti kertoo erittäin huonoista väleistä."

ARGH.

Mutta ihan kuin kaikki nyt olisi isän vika. Ei todellakaan ole.
Ihan kuin kaikki olisi kiusaajienkaan vika! Kun ei ole.
Iso osa on ihan omaa syytäni.
Ja toinen iso osa on pieniä asioita, jotka vain kasaantuivat ja kasaantuivat, kunnes yhdessä muodostivat suuren hyökyaallon joka aina onnistuu tuhoamaan pienetkin pelastumisyritykseni.

Joten haluan vain olla rauhassa kaikilta niiltä ärsyttäviltä kysymyksiltä, uteluilta, sormien osoitteluilta. Pärjään yksinkin, osaan taikoa hymyilevän naamion kasvoilleni ja nauraa kuin tarkoittaisin sitä. En tarvitse muuta, koska nykyään olen tunteeton kuori kun olen yksin.

Ja ai niin.

Laskeskelin painoindeksiäni.
Laskin sanoi näin:
"Painosi on ihannepainoa pienempi. Suomalaisten naisten keskimääräinen painoindeksi on 24,2 ja miesten 25,4."
Joten kiinnostuneena sitten laskin että paljon pitäisi painaa että olisin tuollainen "keskimääräinen" ihminen. Vastaus on: 66 kiloa!
Hyvänen aika. Kun painoin tuon verran olin valmis hyppäämään katolta että voisin lätsähtää muodottomaksi läntiksi katuun, niin paljon paskaa sain kuulla painostani! Mikäs siinä, ei se paha paino ole jos siinä olisi yhtään lihaksia mukana. Mutta minä olen lähinnä ylimääräistä nahkaa ja läskiä.
Ja mikähän se ihannepaino sitten olisi?