---10:16---

55.7 kiloa, hyvä että tippuu. Mutta tippuisi ENEMMÄN! Plääh. Ei pitäisi valittaa. Toivon että pystyn tänäänkin olemaan ahmimatta. En halua oksentaa, haluan sen loppuvan. Mutta ahminta aina aiheuttaa sellaisen "Ei perkele. Mitä mä oon TEHNY?!" -kohtauksen, joka useasti päättyy vessanpöntöllä kyyristelyyn.
Kun kävin aamiaisella katselin taas kaikkea sitä ruokaa. Eikö ole kumma, että ruoan huomaa paljon paremmin nälkäisenä? Loogista kai. :D
Kuitenkin, aamiainen oli 300g jugurttia joka on 40kcal/100g. Elikkäs 120kcal!


---21:21---

Hohhoi. Ahmin, oksensin. Ahmin vähän lisää, oksensin. Inhottaa. Miksi näin kävi? Ajattelin, että voisin ottaa palan suklaata. Mutta kun EN VOI! Heti sen syötyäni tungin koko levyn alas kurkustani, ja sitten ryntäsin ostamaan lisää mässyruokia. Söin paketin jäätelöä, pussin karkkia, sipsejä... Sitten itkin ja ryntäsin oksentamaan.
Siinä sitten kyyhötin miettien, miten ruoka ja laihuuden tavoittelu voi hallita ihmistä näin rautaisella otteella. Siis eihän jäätelöllä ja sipsillä ole aivoja tai mitään keinoa kontrolloida ihmistä. Mutta silti tuntuu kuin ne kuiskisivat minulle, kutsuisivat herkuttelemaan. "Elät vain kerran, miksi ei nauttia ruoasta?" "Ei sinun tarvitse olla luutikku!" "Syö, syö, syö!" ruoka huutelee. Ja toisaalla mieleni pohjukoista kuuluu ilkeä ääni, "Et ikinä ole tarpeeksi hyvä ellet laihdu. Et ikinä ole mitään jos et laihdu."
Voi helvetti. Osaisinpa valita vain yhden puolen, enkä repeytyä kahtia.
Miten ruumiini voi tehdä jotain mieleni kirkuessa vastalauseita?
Miten se on ylipäätään mahdollista?


---23:53---

Kylläpäs siis osaakin olla paskainen päivä. Ihan omaa luokkaansa paskaisuudessa. Se on siis jo melkein niin paskainen, että menee negatiiviselle puolelle ja hetken kuluttua putkahtaa taas toisesta päästä ulos. Ei ehkä tee selkoa?
Noh. Oli riitaa ukkoni kanssa, jolle nyt annan nimeksi vaikka Dave. Ihan omaa syytäni, mitäs menin sörkkimään vanhoja haavoja. Sitten, kaverini jonka nyt nimeän vaikkapa Miraksi, pyysi minua tapaamaan. Noh, suostuin ja olen tosi iloinen, koska "Mira" on ihan huipputyyppi. MUTTA. Olen ällöttävä ihrakasa. Ei huvittaisi mennä ulos tämän painoisena, ei sitten yhtään. Mutta menen kuitenkin, näen "Miraa" ihan liian harvoin.
Ja sitten. Kun oli taas sovittu ja sanottu anteeksi "Daven" kanssa, hän ehdotti että reissaisin sinne perjantaina. Loma tekisi ihan hyvää.
MUTTA (taas). Kamalat läskipallerot takaavat että ei tule rannalla kamalasti istuskeltua. Ja voi jumalauta kun haluan laihtua, mutta on aika toivotonta tiputtaa kaksi kiloa perjantaihin mennessä, etenkään jos tulevinakin päivinä tulee ahmittua.
Miten paino voikaan kahlita minut tänne neljän seinän sisään näin pahasti? Ihan totta. Silloinkin kun olin melkein 70 kiloa, ramppasin kyllä ulkona enkä välittänyt siitä, että häpesin itseäni. Ja nyt olen 56 kiloa, ihan OK normaali paino, ja uskaltaisin sanoa että olen kauniimpi ja tyylikkäämpi kuin olin silloin (ehkä). Mutta EI! Täälläpähän vain nökötän.
Huoneeni alkaa tuntua sairaalalta, ja vanhemmat sen henkilökunnalta. Isä voisi olla sellainen yrmy yleislääkäri, ja äiti ylihössöttävä hoitaja.
Menee hermo.
Ehkä loma olisi ihan hyväksi.
Mutta miten minä siellä laihdutan, tai edes pysyn tässä painossa? Miehen äidin kokkaukset tirisevät rasvaa ja koostuvat yleensä mahdollisimman hiilaripitoisista aineksista. Nam nam.
En halua turvota enää yhtään. Tässäkin kehossa on jo ihan tarpeeksi häpeämistä.
ARGH.


---0:52---

Huomasin että olin merkannut painoni alas väärin. Missä lie nälkähumalassa ollut.